Parikymppisenä avioiduin taivaita tavoittelevan yrittelijään nuoren miehen kanssa 1979. Opiskeltiin, saatiin lapsia ja onni kukoisti. Suunnitelmat suurenivat, kuinka hän yrittäjänä tekisi sitä ja tätä. Peloissani kuuntelin puheita, sillä tiesin maanrakennusalan riskit ja pääoman tarpeen. Yrittäjyydestä olin nähnyt, että hyvinä aikoina rajana on taivas, mutta heikkoina aikoina hyvä, jos ehtii talon tyhjentää ennen pakkomyyntiä. Velkaisessa omakotitalossa lasten kanssa puuhaillessa venytin penniä. Eivät suuret puheet suuriksi tuloiksi muuttuneet, vaan kaikesta oli nipistettävä. Opettelin ompelemaan sekä lasten vaatteet että omat juhlavaatteet. Pienimuotoisesti ompelin ystävillekin, jotta sain taskurahaa. Leivoin itse kaiken mahdollisen ja ruokamenoja rutistin tekemällä perusruokaa perustarpeista. 25 kilon säkki perunaa muuntuu moneksi. Papin edessä tehdyn lupauksen mukaan myötä- ja vastamäessä puolisoni rinnalla seisoin, kunnes kaikki alkoi muuttua tultaessa 1990-luvulle.
Yksi raskas konkurssi ja pullon kiivas kallistelu tuli osaksi eloa. Tahti kiihtyi vuosi vuodelta ja perheväkivalta astui kuvioihin. Poikasten aloittaessa koulut siirryin itse työelämään. 1990-luvun alussa lama oli pahimmillaan, joten ainoa vaihtoehto työllistää itsensä oli yrittäjyys. Ala oli hyvä ja töitä riitti, kerrankin sain elää vaihetta, ettei kokoajan tarvinnut penniä venyttää. Nauttiko mies tästä, ei. Akka perkele, vielä hankkiikin paremmin. Avioliitto rakoili pahemmin ja pahemmin, kunnes annoin eron armahtaa vuonna 2000.
Yrittäessään mies oli oman puolikkaan talostaan pantannut. Aikojen saatossa sen oli verottaja asettanut myynti- ja hukkaamiskieltoon. Erossa halusin taata pojille tutun elämän jatkumisen, lunastin talon itselleni. Hinta oli kova, maksoin miehen puolikkaasta saman, mitä olimme yhdessä maksaneet koko talosta. Elämä rauhoittui, pojat varttuivat ja tein duunia. Kunnes yht’äkkiä taas kaikki muuttui. Havahduin karuun todellisuuteen. Ei yhtään tilausta, ei yhtään keikkaa. Puolen vuoden täydellinen hiljaisuus. Vauhdikkaina työntäyteisinä vuosina olin laiminlyönyt markkinoinnin ja uusasiakkaiden hankinnan ja nyt olin tyhjän päällä.
Yrittäjänä – ei työttömyyskorvausta, ei toimeentulotukea. On omaisuutta, se piippuaan myöten velkainen talo. Ei rahaa, ei miestä ahdinkoa jakamassa, vain kolme nälkäistä murrosikäistä nuorta. Excelin taulukkolaskentaohjelma ja Siwan hinnasto oli näppärä apu, kun piti laskea mitä kädessä olevalla kaksikymppisellä ostetaan. Maito, leipä ja puurotarpeet vai tankkaanko auton? Totisesti monesti kauppaan mennessä oli kristallinkirkkaana tiedossa, mihin rahat riittävät. Kuukausien mittaan ”pennipulloihin” kertyneet kolikot kulkeutuivat kauppaan. Häpeän puna poskilla, niillä ostoksia makselin. Omituiselta tuntui, kun yritin ystävilleni selittää, etten voi lähteä illanistujaisiin, kun ei ole rahaa. Vastauksena oli, älä valehtele ainahan yrittäjällä on. Turhaan yritin kertoa, ettei muuten ole. Putkihuudoiksi keskustelut menivät ja minut leimattiin valehtelijaksi. Ei auttanut vaikka puhuin laskupinoista ja pankin kirjeistä. Verottajalta tulvivista uusista valvontailmoituksista, jäämämaksuista.
Yrittämisen mukanaan tuoma verovelka kasvoi päivä päivältä. Ystävät muuttuivat entisiksi ystäviksi. Monena yönä heräsin yhden, kahden maissa tunteeseen, että rinnan päällä on tonnin paino. Henki ei kulje, tuskanhiki pinnassa. Miten selviän huomisesta? Visalla olin voinut keinotella pahempien päivien yli, kunnes tuli päivä, ettei se enää onnistunut. Tuli kirje, jossa vaadittiin kortin palauttamista kahtia leikattuna. Kortin palauttaminen loi leimaan otsaani, en ole enää luottokelpoinen.
Selvittelin paljonko saisin autostani, jos sen myisin. Viisaammat vierellä vakuuttelivat, jottei kannata, millä sitten menet duuniin, kun niitä taas on. Tein laskelmia kuinka selviäisin, jos möisin talon. Niin paljon velkaa, ettei kaupan jälkeen jäisi mitään. Ainoastaan ahtaampaan asuntoon vuokralle joutuisimme. Laskelmat osoittivat, etta varsinaiset asumiskulut ovat oikeasti niin pienet, ettei myynti ole järkevää. Yksi tärkeä seikka oli se, että yritykseni toimitilat olivat samalla tontilla. Asunto yksin ei olisi riittänyt, vaan uudet toimitilatkin olisi pitänyt löytää ja raha niihin. Kaikesta huolimatta halusin uskoa parempaan tulevaisuuteen. Lisäksi vaa’assa painoi lupaukseni pojille, ettei heidän tarvitse vaihtaa koulua eikä kaveripiiriä. Isän ulkoistuksesta huolimatta muut perusasiat elossa säilyvät.
Milloin oli puhelimen lankalinja poikki, ei päässyt nettiin, ei saanut hoidettu sähköpostilla asioita. Ja mikä tärkeintä ei voinut tarkistaa pankkitilin saldoa. Toisinaan vaikeni kännykkä ja sitten lainaamaan rahaa veljeltä tai isältä, että sai yhteyden ulkomaailmaan auki. Jälkeenpäin ajatellen en edes tiedä, kuinka pahimmasta vaiheesta loppupelissä selvittiin.
Peruselintarvikkeet sai ostettua poikien elatusmaksuilla. Neljän hengen taloudessa 150 euroa kuussa on aika pieni raha, kun on maksettava talon kulut, koulutarvikkeet, vaatteet jne. Onneksi pojat olivat kesätöissä ja saivat kouluaikaankin tehdä viikonloppuduunia. Pystyivät hoitamaan omia menojaan. Ahdinkoaikaan oppivat antamaan ruokarahaa ja kun lainan lyhennyksiä en hoitanut, saatiin vatsaan täytettä ja lämpö talossa säilymään.
Viimeinen niitti oli se, kun yrittäjän katastrofeista pahin toteutui. Kännykkä hajosi. Soitin pojille ja kerroin, että tavoittamiseni oleellisesti vaikeutuu. En tiedä koska voin uuden ostaa. Pojat pitivät palaverin, kuka ostaa muorille kännyn, kun eihän se saa töitäkään ellei ole puhelinta. Vanhin osti ja vähän kerrassaan sain töitä ja syvimmästä rotkosta jollain tavoin noustiin. Edessä olivat pankin kanssa lainajärjestelyt, verottajan kanssa maksusuunnitelman laatimiset ja laskuille maksuaikataulun laatiminen, mutta riittävästi aikaa, paljon kyyneleitä ja sammiollinen sisua, niin asiat selvisivät.
Tilannekatsauksena voi todeta, että taloudellista turvallisuutta en ole saanut koko aikuisiässäni tuntea. Suuria suunnittelut mies järjesti ikäviä yllätyksiä, rahanmenoja kerta toisensa jälkeen. Milloin takasi jonkun lainan, milloin hankki hevosen puolikkaita, kaikki ne rahat pois perheeltä. Kotiäitivuosina olin kokonaan ilman tuloja eli oli tyytyminen siihen, mitä mies antoi. Emme koskaan saaneet raha-asioita yhteiseksi. Mies halusi hoitaa omat rahansa itse. Jos rahat eivät riittäneet perheen laskuihin, hän jätti ne maksamatta. Ystävällisesti vei kaikki maksamattomat laskut pois kotoa, jottei totuus valkenisi minulle. Jos kysyin, hän valehteli, että kaikki hyvin. Välähdyksiä totuudesta sain, kun pankista tuli kirjeitä tai luotollinen rinnakkaiskorttini peruttiin.
Minun työelämään siirtyminen auttoi perhettä taloudellisesti, mutta mies oli omat asiansa sotkenut jo niin perusteellisesti, että vain lottovoitto, suuri sellainen, olisi voinut pelastaa. Pahin oli vaihe, jolloin alkoholi oli miehen vienyt. Kännissä ei oltu köyhää eikä kipeää ja viikonlopussa ryyppyjengin juottamiseen ja taksilla ajeluun sai poltettua rahaa todella tehokkaasti. Siinä vaiheessa olin onnellinen, että pankkitilimme olivat omiamme, jotta minun rahat eivät suoraan menneet juomisen tukemiseen. Välillisestihän ne menivät, koska jouduin ottamaan vastattavakseni enemmän perheemme menoista.
Eron mukanaan tuomasta taloudellisesta ahdingosta en ole kuudessa vuodessa selvinnyt, enkä tiedä selviänkö koskaan. Köyhäksi tunnen itseni edelleen. Ympärillä tapahtuneista muutoksista johtuen ei ole paluuta yrittäjyyden huippuvuosiin. Välillä tuntuu, että koko yrittäminen on surkeaa raapimista päivästä toiseen. Haaveet vakituisesta palkkatyöstä ovat kariutuneet kerta toisensa jälkeen. Useista hakemuksista huolimatta en ole päässyt edes haastatteluihin, johtuneeko iästä vai yrittäjätaustasta.
Milloin minusta tuli köyhä – 9.10.1976! Rakastuessani mieheen, jonka haaveita ei hattu haitannut. Yksi ihmissuhde, jonka velkaa maksan vieläkin, eikä tämä kolmekymmentä vuotta taida edes riittää. Katkerina hetkinä lohdutan itseäni ajatuksella, kumpi meistä on köyhempi, minä vai entinen mieheni. Ex ymmärsi ryypätä perheensä lisäksi kaiken muunkin ja elää nyt vanhempiensa ja yhteiskunnan varoilla ilman lähi-ihmisiä. Itselläni on sentään suhteet lähi-ihmisiin kunnossa, vaikkei pussissa tai pankissa eurot kahisekaan.
Vuonna 2006 kirjoittanut Tuija Hellman, 47 v, kirjaan Arjen kertomuksia köyhyydestä