Mikrotukea elämän eri aloille

Tuolla se aikansa seisoi olohuoneen nurkassa ja tuijotti syyttävästi minua. Siihen mies sen raahasi, vaikka kerran sain aikeensa jo estettyä. Mies antoi ymmärtää paljonkin pyörää käyttäneensä, vaan nyt se tönötti makuuhuoneessaan tyhjän panttina, kun hän oli niin paljon työn takia reissussa. Yritin perusteella, että hänen kannattaa pitää pyörä kotonaan, että olisi jotain mitä voisi vapaasti makuuhuoneessa polkea. Ei auttanut estelyni, onnellinen hymy huulillaan mies pyörän luokseni raahasi. Oletti varmaan, että siinähän se ruotoni ohenee, kun illat vaan ikävissäni poljen ja poljen.

Ensimmäisen tutustumisistahduksen tein selvittääkseni, jotta voisinkohan neuloa samalla kun poljen. Joku asenne- tai asentovamma minulla oli, kun en mitenkään saanut puikkoja sovituksi tähän kuvioon. Pettyneenä palasin sohvan nurkkaan neulomaan ja annoin muutaman illan kulua ennen kuin kiipesin uudelleen härvelin selkään. Voi hyvänen aika mitä kaikkea sille piti kertoa, jotta se osasi ruveta minulta vaatimaan oikeaa vauhtia ihannesykkeen saavuttamiseksi. Silmälasit päässä otsarypyssä piti näyttöä tuijotella ja yrittää asioihin perehtyä. Ei siinä kolmessa minuutissa kauhean kauas ehtinyt polkea, mutta ei se olt’ niin mukavaakaan kuin olin kuvitellut. Viikon sai pyörä nurkasta minua houkutella, ennen kuin kiipesin jälleen satulaan. Luonto-ohjelma napajäältä oli telkussa menossa, minä poljin ja äänitehosteet alkoivat enempi muistuttaa aikuisviihdettä, semmoinen läähätys. Kun oikein skarppasin, niin hokasin, että se olen ihan minä itse, joka huohotan. Että huono kuntoko?

Polkimet ovat vinhasti kyytiä ottaneet, kun on käynyt vieraita, veljen pikkuihmiset ja omat pojat, itseäni en ole pyörän selkään enää saanut pakotettua. Kuukauden sen syyttävää tuijotusta olohuoneessa siedin ennen kuin vein sen toiseen päähän taloa odottamaan poisnoutoa. Positiivista on se, että sain kokeilla ihmehärveliä kotonani ilman suurempia investointeja. Negatiivista se, ettei oletuksestani huolimatta mikään vekotin saa minua liikkumaan, kun oma halu puuttuu. Toivorikkaana kesän aurinkoisia fillarointikelejä odotellen!

Ruokolahtelainen 4.4.2012

Parikymppisenä avioiduin taivaita tavoittelevan yrittelijään nuoren miehen kanssa 1979. Opiskeltiin, saatiin lapsia ja onni kukoisti. Suunnitelmat suurenivat, kuinka hän yrittäjänä tekisi sitä ja tätä. Peloissani kuuntelin puheita, sillä tiesin maanrakennusalan riskit ja pääoman tarpeen. Yrittäjyydestä olin nähnyt, että hyvinä aikoina rajana on taivas, mutta heikkoina aikoina hyvä, jos ehtii talon tyhjentää ennen pakkomyyntiä. Velkaisessa omakotitalossa lasten kanssa puuhaillessa venytin penniä. Eivät suuret puheet suuriksi tuloiksi muuttuneet, vaan kaikesta oli nipistettävä. Opettelin ompelemaan sekä lasten vaatteet että omat juhlavaatteet. Pienimuotoisesti ompelin ystävillekin, jotta sain taskurahaa. Leivoin itse kaiken mahdollisen ja ruokamenoja rutistin tekemällä perusruokaa perustarpeista. 25 kilon säkki perunaa muuntuu moneksi. Papin edessä tehdyn lupauksen mukaan myötä- ja vastamäessä puolisoni rinnalla seisoin, kunnes kaikki alkoi muuttua tultaessa 1990-luvulle.

Yksi raskas konkurssi ja pullon kiivas kallistelu tuli osaksi eloa. Tahti kiihtyi vuosi vuodelta ja perheväkivalta astui kuvioihin. Poikasten aloittaessa koulut siirryin itse työelämään. 1990-luvun alussa lama oli pahimmillaan, joten ainoa vaihtoehto työllistää itsensä oli yrittäjyys. Ala oli hyvä ja töitä riitti, kerrankin sain elää vaihetta, ettei kokoajan tarvinnut penniä venyttää. Nauttiko mies tästä, ei. Akka perkele, vielä hankkiikin paremmin. Avioliitto rakoili pahemmin ja pahemmin, kunnes annoin eron armahtaa vuonna 2000.

Yrittäessään mies oli oman puolikkaan talostaan pantannut. Aikojen saatossa sen oli verottaja asettanut myynti- ja hukkaamiskieltoon. Erossa halusin taata pojille tutun elämän jatkumisen, lunastin talon itselleni. Hinta oli kova, maksoin miehen puolikkaasta saman, mitä olimme yhdessä maksaneet koko talosta. Elämä rauhoittui, pojat varttuivat ja tein duunia. Kunnes yht’äkkiä taas kaikki muuttui. Havahduin karuun todellisuuteen. Ei yhtään tilausta, ei yhtään keikkaa. Puolen vuoden täydellinen hiljaisuus. Vauhdikkaina työntäyteisinä vuosina olin laiminlyönyt markkinoinnin ja uusasiakkaiden hankinnan ja nyt olin tyhjän päällä.

Yrittäjänä – ei työttömyyskorvausta, ei toimeentulotukea. On omaisuutta, se piippuaan myöten velkainen talo. Ei rahaa, ei miestä ahdinkoa jakamassa, vain kolme nälkäistä murrosikäistä nuorta. Excelin taulukkolaskentaohjelma ja Siwan hinnasto oli näppärä apu, kun piti laskea mitä kädessä olevalla kaksikymppisellä ostetaan. Maito, leipä ja puurotarpeet vai tankkaanko auton? Totisesti monesti kauppaan mennessä oli kristallinkirkkaana tiedossa, mihin rahat riittävät. Kuukausien mittaan ”pennipulloihin” kertyneet kolikot kulkeutuivat kauppaan. Häpeän puna poskilla, niillä ostoksia makselin. Omituiselta tuntui, kun yritin ystävilleni selittää, etten voi lähteä illanistujaisiin, kun ei ole rahaa. Vastauksena oli, älä valehtele ainahan yrittäjällä on. Turhaan yritin kertoa, ettei muuten ole. Putkihuudoiksi keskustelut menivät ja minut leimattiin valehtelijaksi. Ei auttanut vaikka puhuin laskupinoista ja pankin kirjeistä. Verottajalta tulvivista uusista valvontailmoituksista, jäämämaksuista.

Yrittämisen mukanaan tuoma verovelka kasvoi päivä päivältä. Ystävät muuttuivat entisiksi ystäviksi. Monena yönä heräsin yhden, kahden maissa tunteeseen, että rinnan päällä on tonnin paino. Henki ei kulje, tuskanhiki pinnassa. Miten selviän huomisesta? Visalla olin voinut keinotella pahempien päivien yli, kunnes tuli päivä, ettei se enää onnistunut. Tuli kirje, jossa vaadittiin kortin palauttamista kahtia leikattuna. Kortin palauttaminen loi leimaan otsaani, en ole enää luottokelpoinen.

Selvittelin paljonko saisin autostani, jos sen myisin. Viisaammat vierellä vakuuttelivat, jottei kannata, millä sitten menet duuniin, kun niitä taas on. Tein laskelmia kuinka selviäisin, jos möisin talon. Niin paljon velkaa, ettei kaupan jälkeen jäisi mitään. Ainoastaan ahtaampaan asuntoon vuokralle joutuisimme. Laskelmat osoittivat, etta varsinaiset asumiskulut ovat oikeasti niin pienet, ettei myynti ole järkevää. Yksi tärkeä seikka oli se, että yritykseni toimitilat olivat samalla tontilla. Asunto yksin ei olisi riittänyt, vaan uudet toimitilatkin olisi pitänyt löytää ja raha niihin. Kaikesta huolimatta halusin uskoa parempaan tulevaisuuteen. Lisäksi vaa’assa painoi lupaukseni pojille, ettei heidän tarvitse vaihtaa koulua eikä kaveripiiriä. Isän ulkoistuksesta huolimatta muut perusasiat elossa säilyvät.

Milloin oli puhelimen lankalinja poikki, ei päässyt nettiin, ei saanut hoidettu sähköpostilla asioita. Ja mikä tärkeintä ei voinut tarkistaa pankkitilin saldoa. Toisinaan vaikeni kännykkä ja sitten lainaamaan rahaa veljeltä tai isältä, että sai yhteyden ulkomaailmaan auki. Jälkeenpäin ajatellen en edes tiedä, kuinka pahimmasta vaiheesta loppupelissä selvittiin.

Peruselintarvikkeet sai ostettua poikien elatusmaksuilla. Neljän hengen taloudessa 150 euroa kuussa on aika pieni raha, kun on maksettava talon kulut, koulutarvikkeet, vaatteet jne. Onneksi pojat olivat kesätöissä ja saivat kouluaikaankin tehdä viikonloppuduunia. Pystyivät hoitamaan omia menojaan. Ahdinkoaikaan oppivat antamaan ruokarahaa ja kun lainan lyhennyksiä en hoitanut, saatiin vatsaan täytettä ja lämpö talossa säilymään.

Viimeinen niitti oli se, kun yrittäjän katastrofeista pahin toteutui. Kännykkä hajosi. Soitin pojille ja kerroin, että tavoittamiseni oleellisesti vaikeutuu. En tiedä koska voin uuden ostaa. Pojat pitivät palaverin, kuka ostaa muorille kännyn, kun eihän se saa töitäkään ellei ole puhelinta. Vanhin osti ja vähän kerrassaan sain töitä ja syvimmästä rotkosta jollain tavoin noustiin. Edessä olivat pankin kanssa lainajärjestelyt, verottajan kanssa maksusuunnitelman laatimiset ja laskuille maksuaikataulun laatiminen, mutta riittävästi aikaa, paljon kyyneleitä ja sammiollinen sisua, niin asiat selvisivät.

Tilannekatsauksena voi todeta, että taloudellista turvallisuutta en ole saanut koko aikuisiässäni tuntea. Suuria suunnittelut mies järjesti ikäviä yllätyksiä, rahanmenoja kerta toisensa jälkeen. Milloin takasi jonkun lainan, milloin hankki hevosen puolikkaita, kaikki ne rahat pois perheeltä. Kotiäitivuosina olin kokonaan ilman tuloja eli oli tyytyminen siihen, mitä mies antoi. Emme koskaan saaneet raha-asioita yhteiseksi. Mies halusi hoitaa omat rahansa itse. Jos rahat eivät riittäneet perheen laskuihin, hän jätti ne maksamatta. Ystävällisesti vei kaikki maksamattomat laskut pois kotoa, jottei totuus valkenisi minulle. Jos kysyin, hän valehteli, että kaikki hyvin. Välähdyksiä totuudesta sain, kun pankista tuli kirjeitä tai luotollinen rinnakkaiskorttini peruttiin.

Minun työelämään siirtyminen auttoi perhettä taloudellisesti, mutta mies oli omat asiansa sotkenut jo niin perusteellisesti, että vain lottovoitto, suuri sellainen, olisi voinut pelastaa. Pahin oli vaihe, jolloin alkoholi oli miehen vienyt. Kännissä ei oltu köyhää eikä kipeää ja viikonlopussa ryyppyjengin juottamiseen ja taksilla ajeluun sai poltettua rahaa todella tehokkaasti. Siinä vaiheessa olin onnellinen, että pankkitilimme olivat omiamme, jotta minun rahat eivät suoraan menneet juomisen tukemiseen. Välillisestihän ne menivät, koska jouduin ottamaan vastattavakseni enemmän perheemme menoista.

Eron mukanaan tuomasta taloudellisesta ahdingosta en ole kuudessa vuodessa selvinnyt, enkä tiedä selviänkö koskaan. Köyhäksi tunnen itseni edelleen. Ympärillä tapahtuneista muutoksista johtuen ei ole paluuta yrittäjyyden huippuvuosiin. Välillä tuntuu, että koko yrittäminen on surkeaa raapimista päivästä toiseen. Haaveet vakituisesta palkkatyöstä ovat kariutuneet kerta toisensa jälkeen. Useista hakemuksista huolimatta en ole päässyt edes haastatteluihin, johtuneeko iästä vai yrittäjätaustasta.

Milloin minusta tuli köyhä – 9.10.1976! Rakastuessani mieheen, jonka haaveita ei hattu haitannut. Yksi ihmissuhde, jonka velkaa maksan vieläkin, eikä tämä kolmekymmentä vuotta taida edes riittää. Katkerina hetkinä lohdutan itseäni ajatuksella, kumpi meistä on köyhempi, minä vai entinen mieheni. Ex ymmärsi ryypätä perheensä lisäksi kaiken muunkin ja elää nyt vanhempiensa ja yhteiskunnan varoilla ilman lähi-ihmisiä. Itselläni on sentään suhteet lähi-ihmisiin kunnossa, vaikkei pussissa tai pankissa eurot kahisekaan.

Vuonna 2006 kirjoittanut Tuija Hellman, 47 v, kirjaan Arjen kertomuksia köyhyydestä

Kun pysähdyn tarkastelemaan elämäni tärkeitä ihmissuhteita, löytyy niistä helposti yksi yhteinen tekijä. En ole ollut ihmiselle, jota olen luullut läheisekseni, se ainut ja oikea. Olen koska tahansa saanut siirtyä syrjään, kun jano on yllättänyt. En tiedä miltä tuntuu parisuhteessa hävitä toiselle naiselle, mutta voin kertoa, että on todella katkera fiilis, kun kerta toisensa jälkeen tajuaa jääneensä kakkoseksi kaljatuopille. Nuorena naisena uskoin rakkauden parantavaan voimaan. Luulin, että mies joi, koska minä olin tehnyt jotain väärin. Olin saanut miehen katoamaan ryyppyretkilleen, kun hän ei kerta kaikkiaan kestänyt olla kanssani. Vasta pitkän avioliiton raunioilla terapiassa päihdeklinikalla, sain vapauttavan lausunnon todistajan läsnä ollessa. Mies totesi, ettei hän juo siksi, että hänellä on vittumoinen akka, hän juo koska on kivaa olla kännissä.

Toisessa pitkässä parisuhteessa mies olisi halunnut minusta kainalokepin, joka pitää hänet raittiina. Siinä vaiheessa oli jo elämän kokemusta kertynyt niin paljon, että tiesin, ettei kukaan tee toisesta juoppoa, mutta ei myöskään toista voi raitistaa. Kaikki päätökset lasiin tarttumisesta tai siihen sylkemisestä tekee jokainen ihan itse. Ukko kakkosen kanssa oli erityisen tuskallista seurata sivusta miehen juomista, joka jatkui, vaikka hän oli kännissä telonut itsensä hengenvaarallisesti. Hän joi vaikka työpaikka oli katkolla, kun ajokortti lähti. Joi, kunnes kännissä tukehtui omaan oksennukseensa.

Kaikesta koetusta huolimatta avoimin mielin uuteen ihmiseen aloitan tutustumisen. Vaikka patalappu-ukko tarinan alussa kertoi alkoholin aiheuttavan hänelle ongelmia, en heti puhaltanut peliä poikki. Parin kuukauden tuttavuuden jälkeen, vanha tuttu kuvio, vain juoma oli vaihtunut. Viina vei ja mies vikisi.

Selkeästi omistan ominaisuuksia, joitten vuoksi vedän juoppoja puoleeni, voi minnuu! Kun tämän vihdoin tiedostan, niin ymmärrän varmaan kestää yksin tai nousta jakkaralle, jotta näen kauemmas ja huomaan sen, joka haluaa minut elämäänsä. Tai hän löytää minut!

Kun arjen rutiineista joku suistuu pois radaltaan, on yleensä kaksi vaihtoehtoa, yrittää suoriutua itse tai kääntyä ammattilaisen puoleen. Kun esikoinen oli pieni, pitkätukkainen poika ja rahat olivat vähissä, päätin toimia, kuten tiesin monen äitikän toimivan. Eräänä iltana kaivoin sakset laatikon pohjalta ja istutin pojan keittiöjakkaralle. Lopputulos oli niin karmea, että ilman hattua ei lasta olisi voinut ihmisten ilmoille viedä. Aamu yhdeksältä aloitin parturin metsästyksen ja totesin sovinnolla, etten hallitse parturointia. Pyörsin päätökseni muutaman vuoden kuluttua, kun poikia oli kolme ja parturireissuja usein ja rahat olivat vähissä. Ostin tukanleikkuukoneen ja muutaman kerran sain hiuksia leikatakin, mutta parin korvanlehden nirhaisun jälkeen pojat kieltäytyivät istumasta ”asiakkaikseni”.

Auton kanssa olen jo kauan toiminut niin, että jos outoja ääniä kuuluu, otan jonkun nuoren mieheni konsultiksi, joka vahvistaa epäilyni tai kertoo mistä ääni tulee. Jos on aihetta, vien auton huoltoon. Lamput ja sulakkeet osaisin vaihtaa, mutta kun ne kuuluvat huoltosopimukseen, niin sitäkään en enää tee. Renkaat osaan vaihtaa, mutta jos paikalla on joku vahvempi, suosiolla annan toisen hoitaa. Säästän omaa aikaani ja hermojani, kun uskon, ettei monipuolisuudestani huolimatta minun tarvitse olla joka-alan ammattilainen.

Tänä päivänä huokauksia ja harmaita hiuksia tuottaa monesti tietokone tai oikeastaan se, kun se lakkaa toimimasta halutulla tavalla. Kotikoneen kapina suututtaa, mutta jos sama tapahtuu yrittäjälle voivat harmit olla suuremmat, jopa katastrofaaliset. Ihmisluonteen mukaisesti moni kokeilee selvitä ensin omin voimin, ennen kuin nöyrtyy soittamaan apua. Surullinen olo tulee, kun yrittäjä kertoo, että kaksi päivää tappelin, mutta sitten luovutin. Isosti harmittaa, kun se tappeluaika on ollut pois siitä omasta ydinosaamisesta ja pahimmassa tapauksessa on suurentanut alkuperäistä ongelmaa. Vaikka rahat olisivat vähissä, kannattaa miettiä yrittääkö selvitä omin voimin vai turvautuuko heti asiantuntijaan!

Kun elämässä on toisen ihmisen toimesta kokenut jotakin tosi pahaa, jonka vammoista kärsii vielä vuosien kuluttua, olen herännyt pohtimaan miten sen saisi purettua pois tippaleivästä. Kannattaako aloittaa kaiken vuosien takaisten läpikäyminen ammatti-ihmisen tai kirjoittamisen kautta vai yrittää vaan kirjoittaa tämän hetken negatiiviset tuntemukset pois. Vuosia sitten olisin paatoksella puhunut kaiken läpi käymisen puolesta, mutta tänään epäröin. Mitä hyötyä olisi siitä, että repisin auki ne haavat, jotka ovat umpeutuneet, vaikkakaan eivät vielä parantuneet. Parantuvatkohan koskaan?

Anteeksi en voi antaa kuin itselleni, kun toisen on kuolo korjannut. Onneksi niin, eipähän enää ketään muuta riko. Nauroin mielessäni, kun kuulin miehen hautajaisten aikaan, että edellinen naisensa kävi terapiassa vielä kuusi vuotta suhteen päättymisen jälkeen. Eipä naurata enää.

Vanhempi rouva kertoi pilke silmässään, että ystävänsä kanssa noituivat miehiään, kun olivat samanlaisia juoppoja. Kun sitten miehet kuolivat, naiset huomasivat, jotta heillä olikin ollut maailman parhaat miehet. Vaikka ukko kakkosen kuolemasta on kulunut jo neljä vuotta, ei hänen muistonsa ole kirkastunut. Yritin jossain vaiheessa etsiä syitä siihen, miksi mies kohteli minua, kuten kohteli. Helposti kotitarvepsykologina löysin syyt hänen narsismiinsa, muttei sen ymmärtäminen minua auttanut. Seuraavaksi etsin syitä, miksi annoin kohdella itseäni niin huonosti. Omasta mielestäni olen fiksu nainen, mutten silti osannut suojella itseäni. En uskonut edes lähi-ihmisteni varoituksia. Nyt maksan siitä kovaa hintaa. Kesken mukavan päivän saattaa nousta paskoja muistoja mieleen. Flash backeja ajasta, kun siivosin tavaroitaan pois talosta. Hulluinta on se, että suhteen aikaiset asiat olen saanut mielestäni jo käsiteltyä, mutta sen hajoamisen ehjääminen, joka tapahtui miehen tavaroiden läpikäynnissä, on pahasti kesken.

Jos joku olisi kertonut minulle, kuinka kauan narsismin nujerruksesta toipuminen vie, en olisi uskonut. Mutta ehkä tämä tästä päivä kerrallaan, olenhan minä muistakin särkymisistä saanut itseni jotenkin kasattua. Tunnustan, että tämä on kyllä ollut tähänastisen elämäni vaikein asia.

Kevyt siirtymä nuoruuteen 34 vuoden taakse tapahtuu, kun kevät paljastaa ajoratojen asfaltit. Olin nuori nainen, jonka poikaystävä oli armeijassa ja minulla oli usein hänen auto käytössäni. Koulukaverit innoissaan pänttäsivät ylioppilaskirjoituksiin, kun minä tyttö viikolla kiersin kartsaa yökaudet poikien kanssa. En enää muista, missä muihin volkkarilla autoileviin kamusiin tutustuin, mutta meitä oli useampi aina liikenteessä. Välillä ahtauduimme yhteen autoon ja singahdimme sumpille milloin mihinkin kahvilaan. Toisinaan olin sitten tallin nurkassa todistamassa, kun pojat puhuivat viisaita tai rakensivat menopelejään entistä ehommiksi. Viikonloput tietenkin poikaystävän kanssa pörräsin.

Kevätyöt , nuoruus, hulluus ja vapaus. Siitäköhän johtuu, että vieläkin nautin tosi paljon yöllä ajamisesta. En muista lukeneeni yhtään kirjoituksiin ja tietenkin se näkyi lopputuloksessa. Kotona ei ollut vanhempien alko-ongelmien takia rauhaisaa paikkaa, enkä osannut kirjastoa opiskeluun hyödyntää. Lempiuneni oli se, jossa kuolin just ennen matikan kirjoituksia, jottei paljastu se kuinka vähän pitkästä matikasta ymmärsinkään.

Se on taas maaliskuu, sulia ajokaistoja ja minulla mahtava mahdollisuus autoilla öisin – taksin ratissa.

Vanhat korkkarit oli juhlittu loppuun, siis kenkäkauppaan. Oikeasti kaapissa on yhdet aivan ihanat mustat korkkarit, melkein käyttämättöminä. Silloisessa elämäntilanteessa, vahvassa alemmuudentunteessa, ostin aivan liian korkeakorkoiset piikkarit. Tai siis korkoa on sentti liikaa, mutta en ole osannut ottaa oikeaa määrää viiniä, jotta pystyisin niillä sujuvasti taaksepäin tanssahtelemaan. Kaapin koristeena ovat kengät saaneet vuosia töröttää. Marssin kauppaan, tahdon viiden sentin korolla olevat mustat korkokengät, juhlamalliset. Uskolla kiersimme myyjän kanssa hyllyvälejä, vaan ei miun näköisiä kenkiä ollut. Kunnes – ne on just tässä, nämä tahdon!

Aivan mielettömän kauniit, punaiset korkkarit, huippuna ei-nahkapäällysteiset korot. Korkoa aavistuksen yli viisi senttiä, mutta ah, niin upeat. En aikonut niitä edes sovittaa, mutta jotenkin astelin innoissani ne jalassa ympäri kauppaa ja muutama valssi askelkin tuli otettua. Järki takoi, että ei-ei, mutta sydämestä kuului joo-joo. Pikapohdinnassa muistin, että minulla on punainen pikkulaukku ja hyvällä yrityksellä saan kyllä juhlavaatteeseenkin punaista uitettua. Näinkö minä nyt itseni petän ja suunnitelmat muutan. Onneksi silmiini osui mustat sandaletit, kun kerta tulin mustia kenkiä ostamaan, niin onhan ne ostettava. Onnellinen hymy huulillani suunnistin kassalle, punaiset kengät toisessa kainalossa ja mustat toisessa.

Kyllä hymy hyytyi, kun pääsin kotiin ja kaivoin ne käyttämättömät mustat kengät kaapin perukalta ja vertasin niitä näihin punaisiin ihaniin. Jos oikein tarkkaan tihrustaa, niin voi havaita, että koroissa on viisi milliä eroa, mustien hyväksi. Voi pihkura, syvä huokaus, mitä minä eukkonen olen mennyt tekemään. Siitäpä alkoi kenkien koulutusviikot. Kotihommatkin saavat syntisen sävyn, kun niitä tekee korkokengät jalassa. Kun poimii lattialle pudonneita sukkia, on olo kuin rautakaupan myyjällä, joka tikkailta kurottaa alahyllylle. Ryhti oikenee väkisin ja olo tuntuu tosi pitkältä, onhan pituutta juhlalliset 170 senttiä. Nyt on koulutettu sekä punaiset, että mustat – lisää vaan juhlia, jotta pääsee tuloksista nauttimaan!

On vaikea seurata sivusta, kun huomaa läheisen aloittavan luisumisen normielämän ulkopuolelle. Ihminen, jolla on kaikki avaimet hyvään elämään, on työ, perhe ja terveys, mutta riippuvuus vie mennessään, useimmiten alkoholi. Elämä on viikonlopusta viikonloppuun raahustamista, perjantai ja lauantai ryyppäämistä. Alkuviikko kärvistellään krapulan kourissa, minkä nyt pikkuisen tai vähän isommastikin tissutellen, jottei todellisuus pääse ahdistamaan liikaa. Vaikka kaveri itse tietää toimivansa tuhoisasti, ei ole mitään, joka saisi hänet pysähtymään. Ei lapset, ei työ, ei mikään!

Sen verran elämästä olen oppinut, etten enää kuvittele voivani alkoholistia kuivattaa, mutten myöskään suostu ottamaan hänen pahaa oloaan kannettavakseni. Surullista on, että niissä tilanteissa ainut keino suojella itseään, on astua askel taaksepäin ja irrottaa. Hetki sitten jouduin yhden kaverini kanssa aiheesta törmäyskurssille. Olimme kesällä jutelleet hänen juomisestaan ja hän itse totesi, että tartteis’ tehdä jotain. Se jotain on enemmän juomaa ja vähemmän raittiita päiviä, ja se näkyy selvästi kaverin ulkomuodossa ja muuttuneessa luonteessa.

Taannottain hän alkoi kännissä joutavanpäiväisestä äyämään minulle, totesin, ettei minun tarvitse kuunnella ja poistuin paikalta. Jälkeenpäin kuulin olevani narsisti, joka nostaa itsensä muitten yläpuolelle. Jäin pohtimaan, että pitäisikö minun istahtaa hänen kanssaan samaan alamäkeen, jotta olisimme samalla tasolla. En kuitenkaan halua heittää elämääni kaljatynnyriin, joten hän jatkaa valitsemallaan tiellä ja minä omallani, eivätkä ne enää risteä.

Päästäkseen kuiville, ukkokakkonen olisi halunnut minulta raittiuslupauksen, kun teen aina sen minkä lupaan. En suostunut, koska en voinut ottaa vastuulleni toisen juomista tai raitistumista. Olin ensimmäisen mieheni kanssa tajunnut, että riippumatta siitä mitä teen, hän juo, kun sattuu janottamaan ja on niin mukava olla kännissä. Ja luoja nähköön, kuinka sitkeästi ennen valaistumistani vuodesta toiseen kuvittelin, että kerran vielä rakkauteni hänet parantaa ja kaikki muuttuu paremmaksi. Muuttuihan se, kun ymmärsin irrottaa ja jatkaa elämääni yksin.

Äskettäin yhden pikasuhteen päätyttyä nuorimmainen kysyi minulta, että loppuiko se liikaan juomiseen. En ollut suhteen kestäessä tajunnut miten oleellinen osa arkinen naukkailu miehen elossa oli. Hennon varoituksen sain yhtenä perjantaiaamuna, kun alkometriin puhallus paljasti railakkaat promillet ja työhönmenorutiinia piti muuttaa. Suhteemme päätyttyä kalenterini olemattomat nollapäivät kertoivat karua kieltään siitä, miten helposti lähtee toisen tapoihin mukaan, vaikkei niistä pitäisikään. Hän jatkanee hyväksi havaitsemallaan tavalla, mutta toisessa osoitteessa.

Toista et voi muuttaa ja ainut, joka todella kantaa huolta minusta, olen minä itse. Suhteista luopuminen ei koskaan ole helppoa, mutta kannattaa irrottautua niistä, joista ei itselleen seuraa mitään hyvää, on sitten kyse syöksykierteessä olevasta ihmisestä tai ankeuttajasta, jonka päätavoite on lisätä pahaa oloani. Tuttavapiiri supistuu, mutta oma elämänlaatu paranee. Irrottautumalla entisestä, tekee tilaa jollekin uudelle.

Säikähdin lauantaiyönä, jotta nytkö se tapahtui, kerralla muutuin vanhaksi kääkäksi. Jouduin taksiasemalla katsomaan eka kertaa elossani Putousta, kun joku muu hallitsi kaukosäädintä. Vaikka kuinka yritin ennakkoluulottomana tuijotella, en nähnyt mitään huvittavaa missään koomiseksi tarkoitetussa hahmossa. Ihme mölinää, en saanut puheesta selvää ja oudoilla asioilla yritettiin saada väki nauramaan. En tosin kuullut muittenkaan pahemmin nauravan, enkä sukankutomiselta mahdollisia hymynkareita ehtinyt vahtimaan.

Muutamaa tuntia myöhemmin pari nuorta miestä piti omaa show’taan pohtiessaan mihinkä taksiin tahtovat kiivetä, nuorta taksityttöä touhu nauratti, minusta se oli vain häiritsevää reutuamista. Olin äärettömän onnellinen, että en ollut ensimmäisenä lähtövuorossa. Muutenkin tuntui, ettei ollut yhtään piuhaa kuunnella turhanpäiväisiä turinoita. En toki kiukunnut asiakkaille, mutten tarinoihin tavalliseen tapaani tarttunut.

Pahin pelästys tuli vuoron lopussa, todella mukava tuttu herranen olisi mieluusti lähtenyt saunomaan luokseni ja tiedän, että meillä olisi ollut varmasti lystiä, mutta… Päällimmäinen ajatukseni oli, kuinka tahdikkaasti ilmoitan, etten aio ottaa häntä vieraakseni tällä kertaa. Hämmästelin omia tuntemuksiani, mutta kotiin päästyä syy selvisi, kuumetta löytyi reilusti ja väsymys kaatoi tämän Ladyn sänkyyn ja umppariuneen yhdeksäksitoista (19) tunniksi. En tullutkaan vanhaksi, olin vain pahassa flunssassa!

Vuodenvaihteessa tulee kurkisteltua menneeseen, mielessään päättyneen vuoden tapahtumia käy läpi. Mitä hyvää, mitä kannattaisi tehdä toisin? Työkuviot maaliskuussa takseilun myötä muuttuivat, kouluttaa sain kesällä melko paljon. Mikrotukikeikkoja on pitkin vuotta ollut kohtalaisesti, välillä helppoja ja välillä vaikeaakin vaikeampia. Elämäni mies antaa itseään odottaa, en tosin ole tainnut pahemmin etsiä, mutta eipä ole hänkään minua metsästänyt. Muutamia mukavia mieleen jääneitä hetkiä on ollut, joitakin, jotka mummona kiikkustuolissa muistellessa saavat hymyn aikaan ja posket hehkumaan – Iivari ehdottomasti ihanimpana.

Juhlapyhien viettoon tuli uusia kuvioita, kun vietin ne yleensä taksin ratissa, pääsiäisen, wapun, juhannuksen, uuden vuoden. Helppoa on yksin eläessä neuvotella kuinka tahtookaan juhlia, siis totaalisesti uusia kuvioita eloon villasukkien kutomisen ohelle. Nuorimmaiseni totesi kaverilleen sukkieni kutomisesta – oli sillä joskus elämäkin! Onhan se niinkin, mutta olen itse tosi tyytyväinen tähän pienimuotoiseen arkeeni. Marraskuussa maakunnallisissa yrittäjäjuhlissa pitkästä aikaa tapaamassa yrittäjäkollegoita, mahtavat juhlat. Omalta osaltaan juhlatunnelmaa nosti sen hetkinen mainio avec. Joulukuun alussa sain kultamitalin, kaksikymmentä vuotta yrittäjänä. Asiaa juhlimme pienimuotoisesti lähi-ihmisteni kera. Siinä on yksi hyvä ponnahduslauta kohti parempaa tulevaa.

Summa summarum – ei suuria murheita, ei järisyttäviä onnen hetkiä, mukavan tasaista tarpomista tutuilla tantereille. Innolla katse tulevaan ja vuoden 2012 tapahtumia odottaen.